30.04.2020 - Venla Salmi
Syömishäiriötä vaiko häiriösyömistä?
Moni meistä kokee valtavaa saamattomuutta mitä tulee ruokavalion remontoimiseen. Kokemus on, että minussa on vika, minkä vuoksi en onnistu. Suhteesi ruokaan on ehkä vinoutunut, mutta kuinka itsesi armoilla oikeastaan oletkaan? Haluaisin antaa seuraavassa näihin juttuihin hiukan perspektiiviä ja ajateltavaa.
Koulussa aikanaan kävimme läpi käytöshäiriön ja häiriökäyttäytymisen eroja.
Toinen on diagnosoitava, vähintään kuusi kuukautta kestävä tila, jossa lapsella
pitää olla useampia diagnoosia tukevia tekijöitä. Tämä vaatii psykososiaalista
hoitoa ja mahdollisesti lääkitystä hoidon tueksi. Toinen taas on lähes jokaisen
lapsen, johonkin vaiheeseen kuuluvaa ”poikkeamaa” tai kasvuun ja elämän
muutoksiin liittyvää väliaikaista oireilua. Toki tämäkin vaatii huomiointia ja aikuisen
tukea.
Tämän saman tyyppisen jaon koen pätevän myös syömisen suhteen. Nopeasti
lihavuustilastojen nousua ja toisaalta hyper-terveysbuumin määrän kasvua
vilkaistuna voisi ajatella, että lähes kaikilla on jonkinasteinen syömishäiriö. Siis
suhde ruokaan on jonkinlaisessa ääripäässä. Joko leikataan pois liha, maito, viljat,
sokerit, rasvat ja niin edelleen tai sitten ahdetaan jokaiseen päivään pikaruokia,
valmisruokia, leipää sekä herkkuja ja hörpätään päälle energiajuomia tai olutta.
Kumpikin kiikkuslaudan eri päissä notkuvista vaihtoehdoista on huono. Lähinnä
häiriintynyt. Mutta aivan kuten käytöshäiriössä, on syömishäiriössäkin omat
juttunsa, joiden nojalla sairaus voidaan diagnosoida. Tämä sairaus vie taistelun
itseä vastaan ihan uudelle tasolle, jossa syömiseen voi vaikuttaa joko aito
kuolemanpelko, tai toisaalta halu kuolla. Siihen ei tule sekoittaa ihmistä, jolta on
ote omasta hyvinvoinnista lipsunut eikä hänellä vielä ole tarpeeksi ”työkaluja”
tarttua hyvinvointinsa avaimiin omin voimin.
Olen kuullut paljon kaikenlaista elämäntapamuutokseen liittyvää opeteltua mantraa, joissa uskotellaan itselle, ettei
kykene tai pysty. Suurella osalla nämä ovat sellaista sanallista höttöä, jonka
tehtävänä on lähinnä peittää epäonnistumisten oikea syy. Näin ei tarvitse tehdä.
Mikä oikea syy?
Luulen haluavani, mutta en ymmärrä mitä tarvitsen. Siinäpä pureksittava
lause. Makustele sitä hetki. Luulen haluavani, mutta en ymmärrä mitä tarvitsen.
Siis ”luulen haluavani laihtua, jotta mahdun vanhoihin farkkuihini. En ymmärrä
tarvitsevani terveellisempiä, loppuelämän kestäviä rutiineja, vaikka ilman niitä saatan olla kohta työkyvytön
kipuilevan, rikkinäisen kehoni vuoksi". Katsos, farkkuja saa kaupasta isompiakin, joten se
siitä halusta ja motivaatiosta muutokseen. Ehkä ensi viikolla.
”Luulen haluavani treenata, jotta saisin sixpackin esiin kesäksi. En ymmärrä
tarvitsevani järkevämpää, rauhallisempaa ja loppuelämän kantavaa liikuntarutiinia,
jotta vuosien kausiluontoinen jojottelu ei muun muassa kerryttäisi lopulta sydän- ja
verisuonitaudeille altistavaa rasvaa sisäelimieni ympärille ja kolesterolia
verisuonteni seinämiin." Vuosien myötä kesäkunnon repiminen alkaa käydä liian uuvuttavaksi ja lopulta on paljon helpompaa päätyä sohvalle syömään
pois terveyttään. Vain, koska ei osaa toteuttaa muuta kuin sitä täysillä
treenaamista tai täyttä välinpitämättömyyttä terveyttään kohtaan.
Elämä muuttuu koko ajan ja niin (toivottavasti) sinäkin. Kehon muokkaus
ulkoisista syistä on ehkä toiminut vähemmillä ikärenkailla, mutta todellisuudessa se on riittävä motivaation lähde vain todella marginaaliselle ihmisjoukolle. Tarve pitää kaivaa pintaa syvemmältä.
Tämän takia todellinen tiedostettu tarve ei ajakaan tekoihin tai avunpyyntöihin oman terveytemme
osalta. Tilanne junnaa paikallaan ja mieli juttelee päivästä toiseen itselleen, kuinka
en vain jotenkin pysty tai millään saa aikaiseksi. Halun ja tarpeen erottelu on
täysin vaiheessa. Kaukonäköisyys tuntuu vaikealta.
Lisää Motivaatiosta ja siihen liittyvistä yleisistä harhakäsityksistä, sekä motivaation
rakentamisesta tuonnempana.
Olin kuusi vuotias, kun neuvolan täti kertoi huolestuneena sekä vakavissaan
vanhemmilleni, kuinka lapsi on aivan liian lihava ja kuinka hänen pitää laihduttaa.
Tämä ei ollut mitenkään epätavanomainen käynti kyseisessä paikassa ja isäni joutui taas
keskeyttämään terveydenhuollon ammattilaisen, jotta voisi itse viedä minut
leikkimään, pois aikuisten haavoittavan keskustelun armoilta.
Olin aina ollut pidempi. Olin aina ollut vahvempi. Olin aina syönyt sitä mihin meillä
oli laman aikana varaa ja hektisen kuusihenkisen perheen arjessa ruoka olikin
usein läsnä, kun olin yksin. Olin isompi ja sain kyllä kuulla siitä ikätovereideni
keskuudessa jatkuvasti, mutta sanat saavat napakan lisämerkityksen, kun ne
kantautuvat päiväkoti-ikäisen korviin aikuisen suusta. Moittivasti, huolestuneesti ja
otsa ryppyihin peittyneenä.
Yksi alaselkäni nikamista on synnynnäisesti luutunut virheellisesti enkä ollut ihan
vielä kouluikäinen, kun eräänä aamuna en päässytkään sängystä ylös omin
voimin. Kipu oli viiltävä ja paheni jokaisella yrityksellä kammeta itseni ylös. Tai
edes laidan yli. Sekin tuntui jostain syystä järkevämmältä vaihtoehdolta, kuin jäädä tollona
sänkyyn makaamaan. Huusin isäni avuksi ja seuraava viikko menikin kotona toipuessa. Onneksi meidän
iskä on iso ja vahva, koska äiti ei ehkä olisi jaksanut kantaa minua pissalle.
Ainakaan ihan niin usein.
Neuvolan tädin tiukka vaatimus laihdutuskuurista kaikui tietysti vanhempieni
mielessä ja niin lopulta alkoi tuore koululainen laskea äidin kanssa yhdessä
Painonvartijoiden pisteitä. Kaikki ruoat oli pisteytetty kaloreiden mukaan (kyllä,
ainoastaan energian mukaan) ja sitten laitoin rastia äidin kehittelemään
ruudukkoon sitä tahtia, kun ruokaa meni kurkusta alas. Ei äiti ollut tästä kovin innostunut ja kyllä hän ymmärsi riskit, mutta kukaan ei tarjonnut parempaakaan
vaihtoehtoa.
Kaikki liikuntaharrastuskokeilutkin kariutuivat, kun niissä oli
mielestäni tylsää (tai koin erilaisuutta), joten jotain oli tehtävä terveyteni vuoksi. Enpä kadehdi
vanhempieni silloista tilannetta.
Olin vasta kymmenvuotias, kun jo ymmärsin olevani turmiollisen tien alkumetreillä,
mutta koska sairaus oli jo ehtinyt kutoa seittinsä mieleeni, ihannoin sen tien
päässä näkyvää, kuihtunutta minää ja jatkoin matkaa.
Olin löytänyt vihdoin tanssistudion, jossa koin olevan sitä jotain. Olin löytänyt
oman lajini. Tunsin kuuluvani ja pärjäsin. Treenaamisesta tuli intohimo ja tanssituntien määrä kasvoi räjähdysmäisesti viikkokalenterissani.
Toki maailma, mihin niin päätä pahkaa sukelsin, sisälsi omat varjopuolensaja. Yksi niistä oli opettajani tarve muistuttaa minua (kaikkien kuullen) miten täydellinen tanssija olisin, jos mahani vielä
saataisiin pienemmäksi. Olin tuolloin jo normaalipainoinen, mutta
haaveeni langanlaihasta ja riutuneesta kehosta, kuten kaikilla idoleillanikin oli,
vahvistui entisestään. Tarve saada hyväksyntää oli valtava.
Minun tarinani, jossa salattu näkymätön ystäväni piti minua tiukassa otteessaan
seuraavat 16 vuotta, on täynnä vastoinkäymisiä ja surullisuutta, mutta myös sen
hetkisen maailmani mittariston mukaan huikeita onnistumisia. Ja valtavasti oppeja.
26-vuotiaana kuitenkin eräs ihan oikea
ystäväni vihdoin näki sen minkä olin piilottanut jo niin pitkään. Hän huusi minulle.
Hän huusi niin etten ollut ennen nähnyt. Tämä raivo kumpusi huolesta ja
se raivonpurkaus oli yksiä elämäni parhaimpia kokemuksia. Se sai minut vihdoin
päästämään irti. Olin väsynyt, olin hukassa ja olin täysin sairauteni armoilla, mutta
en pystynyt enää edes pyytämään apua. En pystynyt laskemaan taakkaa rakkaille vanhemmilleni,
joilla oli jo niin paljon lautasella muiden juttuja. En pystynyt luottamaan kenenkään olevan niin vahva tai kiinnostunut, että olisin kumonnut möykyn heidän käsiinsä.
En myöskään ollut pystynyt pyytämään apua aikaisemmin koska todellisuudessa, vaikka juuri
sairauteni hajotti minua, en ollut valmis luopumaan siitä.
Avun pyytäminen ja muutoksen polku tarkoittavat aina myös niistä omista, tutuista
tavoista irtautumista. Meillä kaikilla on niitä. Niihin kaikkiin liittyy tunnetta. Tunne
turvallisuudesta, kun syö suklaata yksin vällyjen välissä illan viimeisinä tunteina,
”olen ansainnut tämän”. Tai tunne kontrollista, kun sytyttää tupakan ja tietää
hallitsevansa täysin oman elämänsä seuraavia minuutteja: ”Tarvitsen tämän. Tämä on minun
päätökseni” -vai onko sittenkään?
Kerroin tilanteestani samana päivä vanhemmilleni, kun ystäväni oli avannut sanaisen arkkunsa. Muutin kotiin takaisin
kymmenen vuoden jälkeen ja tein sen mitä olin pelännyt koko lyhyen elämäalkuni
ajan ehkä eniten -annoin itseni pudota tyhjään tietämättä pääsisinkö sieltä enää
koskaan takaisin. Se vaati satoja päiviä, tuhansia kertoja, joissa valitsin sittenkin
toisin ja toki valtavasti myös epäonnistumisia. Mutta lopulta sain vahvistettua omat
tarpeeni vanhojen pelkojen ja luulo-halujeni edelle.
Se että olen nyt tässä; kirjoitan biisejä, paasaan terveydestä ja treenaan, koen
työni valmentajana antoisaksi, olen valloittavan pojan äiti, olen puoliso ja yrittäjä ja ennen kaikkea pääosin sinut taiteilijansieluisen mieleni kanssa, ei ole itsestään selvää.
Tämä kaikki oli todella lähellä jäädä kokonaan kokematta.
Minun tarinani voi herättää pientä ahdistusta tai se voi herkistää. Se voi myös
tuntua hyvin kaukaiselta. Kirjoitin sen silti, sillä ehkä joku niistä tuntemuksista
puhuttelee juuri sinua ja saa pohtimaan oman elämäsi hyviä asioita ja toisaalta
asioita, jotka olisi kohdattava.
Kuten sanoin, häiriösyömistä on valtavasti ja siihen on löydettävissä tasapaino,
mutta syömishäiriö vaatii ihan oman diagnoosinsa.
Siispä pyydän sinua taas pohtimaan: Oletko sittenkään niin itsesi
armoilla, kuin olet kuvitellut? Vai voisitko tehdä pieniä muutoksia ihan vain
tekemällä niitä -jo tänään?
Elämä on lahja. Sinun elämäsi on sinun käsissäsi. Sinun onnesi on sinun
vastuullasi. Mitä sinä valitset nyt?
Avun hakeminen on aina vahvuus ja jos syömishäiriö tuntuu tällä hetkellä olevan sun todellisuutta, käy vierailulla täällä .
Kiitos sun ajasta! Kaikki kommentit, ajatukset ja kokemukset on lämpimästi tervetulleita!
